Perustamisvuodet

Sosiaalinen tilaus

Luonnos kutsukirjeeksi Vaasan Teknikkojen Seuran perustamiskokoukseen; 17.5.1919 Vaasan Suomalaisella Klubilla ja perustamiskokouksen pöytäkirjan ensimmäinen sivu

Vuonna 1896 perustettiin Suomenkielisten Teknikkojen Seura edistämään suomen kieltä tekniikan ja teollisuuden alalla. Vuonna 1916 yhdistyksen toiminta laajeni kieliasioista yleisemminkin tekniikkaan ja talouteen, ja yhdistyksen nimi muutettiin Suomalaisten Teknikkojen Seuraksi, josta nimi tasan neljäkymmentä vuotta myöhemmin muutettiin Suomen Teknilliseksi Seuraksi.

Vuonna 1972 Suomen Teknillinen Seura ja vuonna 1878 perustettu Tekniska Förening i Finland perustivat Korkeakouluinsinöörien ja Arkkitehtien Keskusliitto KALin huolehtimaan diplomi-insinöörien työmarkkinaedunvalvonnasta, ja seuraavana vuonna KAL perusti yhdessä lähijärjestöjen kanssa Ylempien Toimihenkilöiden Neuvottelukunnan. Vuonna 1976 KAL liittyi Akavan jäseneksi. Vuonna 1990 STS ja KAL yhdistivät hallintonsa ja kolme vuotta myöhemmin liitot aloittivat toiminnan yhteisellä, uudella nimellä Tekniikan Akateemisten Liitto TEK.

Keväällä 1919 Teknillisessä Aikakauslehdessä kehotettiin maaseutujäseniä harkitsemaan oman alueseuran perustamista. Vaasassa toimeen tartuttiin saman tien, ja kutsu perustamiskokoukseen postitettiin toukokuussa 1919.

Kasvun ja vaikutusvallan vuodet

Aseman vakiinnuttaminen

Syyskuussa 2013 Vaasan kaupungin teknisestä virastosta löytyneet Vaasan Teknillisen Seuran vuosien 1919-1944 pöytäkirjat ovat tarkentaneet nk. maaseutuyhdistysten realismia aikakautena, jolloin valtakunnallisessakin Suomen Teknikkojen Seurassa oli alle tuhat jäsentä, ja alan lehtiartikkeleissa pohdittiin mm. viemäriverkoston rakentamisen taloudellista mielekkyyttä, sähkövalaistuksen ylellisyysleimaa ja laadittiin talkootyönä suomenkielistä tekniikan sanastoa.

Vaasan Teknillisen Seuran alkuvuosikymmenten aikana yhdistys toimi lausunnonantajana monissa kaupunkiamme koskeneissa asioissa; ikään kuin epävirallisena kaupungin teknisenä lautakuntana. VTS mm. yritti ratkaista asuntopulakysymystä ja jopa menestyksekkäästi ”teki propagandaa” teollisuuskoulurakennuksen saamiseksi Vaasaan. Samalla ehdittiin järjestää yritysvierailuita, naamiaisia, illallistanssiaisia ja luentoja mitä erilaisimmista aiheista soiden kuivatuksesta radiotekniikkaan ja keinosilkistä moottoreihin.

Usko teknologiaan ja talouteen oli vahva. Innovaatiot tuotiin esiin niin Teknillisen Aikakauslehden artikkeleissa kuin mainosmaakareitten hengentuotteissa ja valistustakaan ei unohdettu. Mainokset 1910-, 1920- ja 1930-luvuilta ovat mieleenpainuvia. Mainoslauseissa ei arkailtu, kehotukset olivat suorasanaisia ja tuotteeseen uskottiin. Tai ainakin niin asia esitettiin.

Tekniikan kehitys oli nopeaa, mutta silti kovin kehittymätöntä nykymittapuun mukaan. Silloin perustettiin klubeja STS:n pöytäkirjaan muistiinmerkittyine ”paksuine mattoineen, samettiverhoineen ja nahkasohvineen” – tämä verrattuna nykyajan sosiaalisen median ja virtuaaliverkottumisen ilmiöihin.

Tuolloista köyhää kansakuntaa opastettiin monessa asiassa: sähkövalaistus ei suinkaan ollut, eteenkään teollisuuslaitoksissa, kartettavaa ylellisyyttä, kertoi lamppumainos. Vesijohtoputkia tarjottiin läpi lehden vuosikertojen, ”radiaattoreitakin” kehuttiin etenkin Amerikassa käytettävän lämmönlähteenä jo monessa huoneustossa, kuten sana silloin kirjoitettiin.

Kone Oy puolestaan kertoi 1920-luvun alkaessa toimittaneensa jo 160 hissiä. Ensimmäiset sata lueteltiin ilmoituksessa osoitteen tarkkuudella. Yksi oli rakennettu Vaasaankin, Kronan Ab oli tilannut tavarankuljetushissin.

Vaasan Teknillinen Seura puolestaan teetti sittemmin kadonneen kaapin Suomalaisen Klubin tiloihin Teknillisten aikakauslehtien lainaamisen helpottamiseksi, nyt vastaava alan tieto on saatavissa hetkessä Internetistä kotisohvalle. Sosiaalinen konteksti on muuttunut suuresti vuosikymmenten kuluessa.

Yhdistystoiminnassa on suvantovaiheita maailmanpoliittisista tilanteista, johtokuntalaisten paikkakunnalta poismuuttojen tai muuten vain väsähtämisen seurauksena, toisaalta yhdistys saattaa nousta uuteen kukoistukseen löydettyään toimintaansa uutta vetoa, innokkaita puuhamiehiä tai ennakkoluulottomia toimintatapoja. Rohkeus tehdä asioita kunkin johtokunnan omalla tavalla on vuosikymmenten varrella usein nostanut hiipumaan päässeen toiminnan jälleen voimiinsa. VTS:n kohdalla näitä suvantovaiheita ei onneksi ole mainittavasti ollut, 1930-luvun hiljaiselon muutamia vuosia lukuun ottamatta.

Moni vanha pöytäkirjanote kävisi sellaisenaan nykyäänkin: esimerkiksi vuonna 1933 Vaasassa kannettiin huolta Seuran ukkoutumisesta. Myös jäsenkunnan aina toisinaan osoittama passiivisuus osallistua johtokunnan järjestämiin tilaisuuksiin aiheutti suurta huolta alkuvuosikymmenistä lähtien. Ote vuosikertomuksesta 1927 osoittaakin asiassa suorapuheisuutta:

”Katsoen tähän tahtoo johtokunta huomauttaa, että jäsenillä pitää olla sen verran harrastusta yhteiseen kehitykseen ja saapuvat kokouksiin, sillä johtokunnan asema ohjelman hankinnassa on naurun alainen kun pyydetään esitelmän pitäjiä ja sitten ei ole ketään kuulemassa. Toivomuksena saa johtokunta lausua että alkava toimintavuosi olisi siinä suhteessa parempi ja jokainen muistaisi saapua kokouksiin.”

Seuraavana vuonna olikin tapahtunut kunnon ryhtiliike ja vuoden 1928 vuosikertomuksessa voitiin todeta edeltäneenä vuotena kokouksiin saapuneen runsaasti osanottajia. Auttaisikohan moinen syyllistäminen nykyäänkin, mikäli tarvetta ilmaantuisi?

Kilpailun vuodet

Uudet haasteet

Viimeistään 1990-luvun laman koittaessa havaittiin, että jäsenyhdistystoiminta sellaisena, kuin se vuosikymmeniä sitten yhdistyksiä perustettaessa oli, ei tavoittanut enää nykyajan jäsenkuntaa. Esimerkiksi sotienjälkeisenä aikana ekonomikunta myi erilaisia hyödykkeitä rahoittaakseen kauppakorkeakouluopetusta ja kootakseen alkupääomaa Liikesivistysrahastoa varten – nykyekonomeista ehkä harva yhdistystoiminta-aktiivikaan osallistuisi moisiin talkoisiin. Toki maailma on muuttunut muutenkin: tupakanmyynti jo itsessään koettaisiin epäeettiseksi toiminnaksi, eikä nailonsukilla nykyisin saataisi aikaan kovinkaan suuria voittokertymiä. Nykyiset varojenkeruutavat osakekauppoineen ja rahasto-osuuksineen ovat mahdollisesti epäyhteisöllisempiä kuin vuosikymmenten takaiset myyjäiset, mutta taloudellisessa ja ajankäyttömielessä usein vanhoja keinoja tehokkaampia.

Jäsenpotentiaalin ajasta kilpailevat lukuisat muut virikkeet ja työ vie yhä enemmän vapaa-aikaa jatkuvan tavoitettavuuden kautta. Jäsenyhdistysten aiemmalla yhteisöllisyydellä ei ole enää riittävästi annettavaa nykypäivänä, ellei toimintaa suunnata uudelleen. Ydinprosessien löytäminen ja kiteyttäminen voi vielä pelastaa osallistujapulasta kärsivät alueyhdistykset.

Yhdistysten on kyettävä tekemään päätös siitä, mitä niiden ydintoiminta on: etenkään pienet yhdistykset eivät voi tarjota kovinkaan laajaa jäsentilaisuuskirjoa, vaan niiden on keskitettävä vähät voimavaransa omia jäseniään houkuttelevalla tavalla. Toisaalla tämä voi tarkoittaa keskittymistä ensisijaisesti ammatilliseen kehittymiseen, toisaalla virkistystoimintaan, mutta täysin yksipuoliseksi ei toimintaa kannata suunnata, sillä ajat ja toimijat vaihtuvat ja muuttuvat jatkossakin.

Avoimuuden vuodet

Henkilöverkostoista sosiaaliseen mediaan

Sosiaalisen pääoman käsitteistöstä on johdettavissa yhdistystoiminnan perusluonne: yhteisöllisyys, verkostot, vastavuoroisuus ja osallistuminen sekä luottamus. Yhdistystoimintaan aktiivisesti osallistuvat toimijat ja luottamushenkilöt kokevat empiiristen havaintojen perusteella saavansa toiminnasta yhteisön ja vertaisverkoston tukea, yhteisöllistä me-henkeä, joka toimiakseen paitsi vaatii aktiivista osallistumista ja oman vapaa-ajan uhraamista yhteisen hyödyn hyväksi, myös antaa paljon – jäsentilaisuuksia, yritysvierailuita, koulutustilaisuuksia, saunailtoja ja vapaamuotoista ajatustenvaihtoa, jopa tärkeitä ammatti- tai ystävyyssuhteita.

Juuri tekniikan akateemisten järjestötyö ei välttämättä ensimmäisenä nouse mieleen puhuttaessa yhteiskuntaa tukevasta vapaaehtoistyöstä. Kuitenkin aktiiviset yhdistystoimijat ovat vuosikymmenten saatossa ottaneet asiantuntijoina kantaa kaupunkinsa rakenteisiin ja tavoitteisiin, keränneet rahoitusta niin alansa korkeakouluopetukseen kuin järjestäneet omana vapaa-aikanaan koulutusta sitä tarvittaessa. Tämä työ ei välttämättä nykyisessä hyvinvointiyhteiskunnassa ole yhtä näyttävää kuin viime vuosisadan alkuvuosikymmeninä, mutta tärkeää se on yhä. Työnjohtokurssit vain ovat muuttuneet mentoroinniksi tarpeiden ja painotusten ajan myötä muokkautuessa.

Yhteisöllisyyden tarve on yhä tunnistettavissa ammatillisen verkostoitumisen piirissä. Nykydiplomi-insinööri kartuttaa sosiaalista pääomaansa sekä panostaa omaan hyvinvointiinsa myös liitto- ja jäsenyhdistysverkostojensa jäsenyyksien kautta: yhdessä tekemällä ja osallistumalla paitsi oppii uutta, saa toisinaan myös ilon auttaa toisia. Sosiaalinen media mahdollistaa osallistumisen aiempaa vaivattomammin, säästä, etäisyyksistä ja osin ajankohdastakin riippumattomalla tavalla.

Mielenkiintoisen tutkimuspiirteen luo analyysi siitä, toimiiko sosiaalinen media tässä lopulta yhdistävänä vai erottavana tekijänä tehdessään henkilökohtaisesta tapaamiskontaktista joissain suhteessa aiempaa tarpeettomamman. Toukokuun 2014 kyselytutkimukseni avointen tekstivastausten analyysi osoittaa, että molempien kehityssuuntien kannattajia on: osan mielestä yhdistysten olisi paras pysyäkin klubien takahuoneissa, osa kokee hyväksi edistää avoimuutta ja sosiaalista kanssakäymistä kulloinkin käytettävissä olevista teknisistä välineistä riippumatta tai niitä käyttäen.

Nykyaikaisia vertaisverkostoja ovat esimerkiksi LinkedIn ja Facebook, joita moni tämänkin tutkimuksen kohdehenkilö käyttää, myös keskenään verkottuen. Osalle jäsenkunnasta esimerkiksi tällaiset virtuaaliyhteisöt voivat olla riittävä kollegiaalisen kanssakäymisen muoto, osa arvostaa yhä tapaamisia saman kahvipöydän ääressä. Paikallisyhdistyksen jäsenet ovat keskenään eri-ikäisiä, erilaisissa työtehtävissä ja eri elämänvaiheissa, siksi toiminnan on oltava paitsi tavoitteellista, myös riittävän kattavaa.

Tulevaisuuden vuodet

Uudet tuulet?

Luottamushenkilöiden vapaa-ajallaan luotsaamat koulutustaustaiset yhdistykset toimintatapoineen ovat muuttuneet vuosi vuodelta paikasta riippumattomampaan suuntaan. Kun vielä 1920-luvulla Suomalaisen klubin takahuoneessa pidettyihin kuukausikokouksiin kutsuttiin lehti-ilmoituksella tai postikortilla, on esimerkiksi vuosia webbisivujaan päivittänyt Vaasan Teknillinen Seura Facebookissa ja osa vuotuisista paperitiedotteistakin on korvattu sähköpostiviesteillä.

Kun 1920-luvulla kamppailtiin suomenkielisen koulutuksen puolesta, voidaan nyt keskittyä saavutettujen osaamisalojen vahvistamisen puolesta toimimiseen. Enää ei johtokuntakaan viesti puhelinten puuttuessa sähkeitse vaan täydentää Dropbox-tiedostoja. Ja puheenjohtaja pommittaa porukkaa sähköpostein.

On mielenkiintoista, miten perinteisesti yhteiskunnallisesti vaikuttaviksi koetut tekniikan alan aatteelliset yhdistykset ovat kehittyneet aikojensa sikarintuoksuisista klubikabinettikokoontumisista sosiaalisen median keskellä jäsentensä mielenkiinnosta ja vapaa-ajasta kilpaileviksi sosiaalisiksi yhteisöiksi. Yhdistystoiminta on muuttunut. Mikä sen tulevaisuus jäsenkuntaa palvelevana vapaa-ajanharrastus-, koulutus- ja verkostumistoimintana mahtaa olla?

Yhdistystoiminta itsessään tarjoaa tilaisuuden, jäsenen oma valinta on, tarttuuko hän siihen. Yhdistystoiminta on osa suomalaista yhteisöllisyyttä ja toimintakulttuuria, ja aiheeseen liittyvä problematiikka ajankohtaista. Vaikka osa kokee yhteisöllisyyden tärkeäksi, on jäsenpotentiaalissa aina myös niitä, joille ammatillisen verkottumisen kautta saavutettava yhteisöllisyys itsessään ei ole tärkeää.

Yhteisöllisyyden kohtalo tulevaisuudessa on jatkuvasti muuttuva. Väitöskirjatutkimukseni, jolle tämä työ on jatkoa, vahvisti käsitystä siitä, että sosiaalinen tilaus konkreettisille yhteisöille ja henkilökohtaisille tapaamisille on yhä olemassa. On tärkeää, että yhdistystoimintaa on olemassa, vaikka vain tietona siitä, että jossain joku jaksaa yhä yrittää; pelkkä liitto työmarkkinajärjestönä ei kata koko jäsenkunnan yhteisöllisyyden tarpeita. Paikallisyhdistys toimii erilaisessa rajapinnassa.